tiistai 16. heinäkuuta 2013

On pillihousuni haaroista ratkenneet

Tässä pohdiskellessani elämän syntyjä syviä (niin varmaan, enpäs oikeasti vaan jotain ihan höpönlöpöä vain :D) rupesin pohtimaan, mikä saa ihmiset niin vimmaisesti tavoittelemaan jotain, että he joko sinkoutuvat tähtiin asian onnistuessa tai kaatuvat kipeästi ja joskus loukkaavat itsensä peruuttamattomasti? Olipas runollista. Kysehän tässä pohdiskelussa on siis tällä kertaa laihduttamisessa.

Itselläni kesän alkupuoliskolla alkanut hoikistumis/kunnon parantumis/normaalipainoistumisprojekti, joka nyt ei oikein meinaa ottaa tulta alleen (lue, paino ei putoa ja tuntuu ettei tuloksia näy) innoitti mietiskelemään tätä. Tottakai se olisi kiva laihtua nopeasti, mutta olen niiiiin usein lukenut anoreksiaan sairastuneista painonpudottajista etten uskalla tehdä mitään "överiä". Tiedän rakastavani ruokaa ihan liikaa että pääsisin sellaiseen tilaan, tai siis pikemminkin joutuisin, mutta jotenkin myös tämä hidas painonpudotus ja hillitty liikunta kiristää hermoja. Okei, jotain on tapahtunut mutta vauhti olisi etanallekin hidasta.

Toisaalta, mikä saa meidät haluamaan muuttaa itseämme? Itse tunnen oloni epämukavaksi omissa nahoissani enkä osaa olla luonnollisesti omassa kropassani, joten jotain on siis tehtävä. Tottakai on kyse myös ulkonäöllisistä asioista, haluan olla kiinteämpi ja hoikempikin, jotta näyttäisin kivemmalta, vaikka se oma kulta onkin jo löytynyt joten ulkonäköä ei tarvitse siipan metsästämiseen käyttää. Yksi ikävimmistä ja inhottavimmista jutuista tämän kokoisena olemisessa on vaatteiden hajoaminen. Siis yksinkertaisesti joustavaa kangasta olevat housut (strechfarkut) kuluvat reisien sisäpuolelta hiuki ja ratkeavat koska jalkani hankaavat kävellessä vastakkain. Vähän kyllä nolottaa kun housut rätsähtävät rikki ja taas pitää kävellä housukauppaan. Älkää ymmärtäkö väärin, kyllä minä useamman kuukauden kävelen samoilla housuilla, mutta perkele kun pehmeä kangas kuluu nopeammin.

Urheilun lisäämisen myötä olen huomannut, kuinka alkukankeuden jälkeen asiat alkavat sujua jo hieman paremmin. En vieläkään pysty hölkkäämään kilometriä putkeen, mutta entisen 50 metrin pyrähdyksen sijasta pystyn hölkätä nätillä tahdilla jo 200 metriä ilman kuolemaa. Lenkkiaikani noin 4 kilometrin lenkillä on vähentynyt kymmenellä minuutilla, joten nopeutta on tullut lisää. Itse en huomaisi sitä niinkään, mutta uskollinen sports tracker jaksaa raksuttaa taskussani ja Jaakko, maailman ihanin poikaystävä jaksaa tsempata ja yleensä lähtee lenkeillekin mukaan.


Nyt pelottaa se, miten naisen käy kun muutto kauas pohjoiseen tulee vastaan. Laiskottaako ja läskitääkö vai pääsisinkö pienempiin mittoihin?

Olen jopa miettinyt tämänkaltaisen blogin aloittamista. Ensin se olisi varmasti vain itselleni, mutta projektin edistyessä varmaankin julkaisisin sen. Mitä mieltä te olette?

9 kommenttia:

  1. Onko sulla ihan perinteinen "kohtuudella kaikkea" ruokavalio vai joku paljon spesiaalimpi? Minä pidän henk.koht. hiilihydraattitietoisesta ruokavaliosta, kun rrrrrakastan kasviksia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lähinnä kohtuudella kaikkea, tosin olen yrittänyt keskittyä kasviksiin ja lihaan ja jättää ennen kaikkea pastan, vaalean leivän ja perunan, riisin jne. vähemmälle. Mutta en karppaa. :)

      Poista
    2. Eli syöt hiilihydraattitietoisesti tuosta vastauksesta päätellen ja huolehdit proteiininsaannista. :)

      Eikö olekin ärsyttävää, kun jotkut laihtuu ihan vain "jätin päivittäisen karkkipussini pois ja hops lähti 15 kg tuosta vaan."

      Poista
    3. On! En tajua, tapahtuuko niin oikeasti vai huijaavatko ne - joko siinä tuloksessa tai siinä prosessissa?

      Poista
  2. "Yksi ikävimmistä ja inhottavimmista jutuista tämän kokoisena olemisessa on vaatteiden hajoaminen. Siis yksinkertaisesti joustavaa kangasta olevat housut (strechfarkut) kuluvat reisien sisäpuolelta hiuki ja ratkeavat koska jalkani hankaavat kävellessä vastakkain. Vähän kyllä nolottaa kun housut rätsähtävät rikki ja taas pitää kävellä housukauppaan. Älkää ymmärtäkö väärin, kyllä minä useamman kuukauden kävelen samoilla housuilla, mutta perkele kun pehmeä kangas kuluu nopeammin."
    Voin niin samaistua tuohon. Itsellä taitaa olla parhaillaan yhdet ehjät housut enää. Inhoan farkkuje ostoa, vaikka tietää oman kokonsa, on pakko silti aina kokeilla. Turhauttavaa.

    Muutenkin teksti oli kuin olisin omia ajatuksiani lukenut :D Itsellä on vielä vähän ristiriitainen suhtautuminen liikuntaa (kiitos peruskoulun), se on kivaa, kun kukaan ei pakota. Jos pakottaa, niin pistän kapuloita rattaisiin ja ihan uhalla jään kotiin sohvan pohjalle. Mutta se, että jää sohvan pohjalle, kostautuu kun alkaa harmittaa ettei mennytkään sinne lenkille. Etenkin kun lähipiirissä on pari himoliikkujaa, olen hirveä, ja välttelen niitä liikunnan merkeissä. Etenkin kun toinen ei ymmärrä, jos en vaan jaksa juosta niinkuin hän, tai että n. joka kolmannella lenkillä, parin kilometrin kävelyn jälkeen lonkka sanoo sopimuksen irti, ja hampaat irvessä koitan pysytellä tämän lenkkikaverin tahdissa loppumatkan, vaikka tekisi mieli jäädä tienreunalle itkemään :D

    Samat ajatukset myös blogin suhteen. Kerran aloitin kaverin kanssa, tosin se jäi siihen, kun kaverini ei koskaan saanut kirjoitettua sinne mitään.. Sitten loin uudet tunnukset itselleni, ja blogi odottaa luomistaan. Mutta jotenkin tuntuu, etten tiedä jaksaisiko sitä pitää.. Tai jos, niin kuinka kauan.. Vaikeaa.

    Hups, tulipa pitkä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Woah, kohtalosisaria tupsahtelee esiin! :D Liikunta on minullekin ollut aina vähän sellainen kaksipäinen peikko... öh... Tai siis, koululiikunta oli kivaa, mutta motivaatiota söi ne cheerleaderit ja futarit ja muut huippuliikkujat jotka juoksivat kevyesti ohi edes yrittämättä, kun minä painoin menemään kuin villisika metsäpalon edellä, henkihieverissä ja hiki päässä, ja nauroivat perään. I'm a fat girl trying to lose weight, fuck me right?

      Itsellänikin on ollut jalkojen kanssa ongelma juurikin lenkkeilyssä, eikä sitä ole koskaan selvinnyt mistä on kyse. Jalkapöytien sivuihin rupeaa sattumaan niin pirun kovaa, lääkäri epäili verenkiertohäiriötä joka pahenisi verenpaineen noustessa. Sen olen kuitenkin todennut että jos kroppaan oikeasti sattuu, niveliin tai muualle, niin ettei kyse ole lihasväsymyksen aiheuttamasta kivistyksestä, vaan oikeasta kivusta, on aika kuunnella kehoa ja tehdä sen mukaan.

      Tämä aihe herätti näköjään enemmänkin kiinnostusta lukijoissa, ja sain vähän lisää rohkeutta pankkiin perustaa blogin, mutta jätän vielä hautumaan. :D

      Eikä haittaa yhtään, on ihanaa että ihmiset jaksaa lukea kirjoituksiani ja jakaa omia ajatuksiaan asioista! :)

      Poista
  3. Samaistuin! Itse en millään malttanut pitää yllä 'hidasta' laihdutustahtia, ja lopputuloksena laihduttamine muuttu jo aika anorektiseks. Pidin myös blogia joka toimi loistavana motivaattorina ku tavallaan ihan lukijoidenkin vuoksi oli pakko saavuttaa tuloksia... Mutta oikeasti, en suosittele kiirehtimään; 'Hiljaa hyvä tulee' on tässäkin pätevä sanonta(: Ylipaljon tsemppiä~ :3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri sitä minä pelkään, koska olen nähnyt lähipiirissäni tapahtuvan tällaista. Yritän muistaa tuon niin kliseisen mutta totta olevan sanonnan! Kiitos! :D

      Poista
  4. Keskusteltiin tästä reisikulumisesta tuossa yksi päivä ja huomattiin, että se ei aina ole kiinni pulleista reisistä. (itselläni on siis reisien pulleuden aiheuttamaa kulumista kaikissa farkuissa) Yhdellä tuntemallani todella hoikalla miehellä on sama ongelma, mutta tultiin siihen tulokseen, että hänellä on sen verran kapea lantio, että jalat ovat luonnostaan toisiaan lähellä! Eli älä häpeä reisiäsi/housujen kulumista. Se on normaalia.

    VastaaPoista

Kerro toiveet, kommentit, risut, ruusut, tänne vaan!