torstai 18. heinäkuuta 2013

Kun menneisyys kävelee yöllä vastaan

Törmäsin tässä iltajuoksuilla (lue baarireissuilla, ja ei, en käy usein enkä ota paljoa) vanhaan luokkakaveriin, jota on oikeastaan nähnyt viimeksi seiskaluokalla. Nopean laskutoimituksen jälkeen siis sanoisin että siitä on sen seitsemän vuotta.
Eipä siinä mitään, Mies oli "vähän" kasvanut pituutta, entisen kainalokeppimitan tilalla olikin jo ihan salskeanpituinen puikelo, tosin samanlainen irvileuka kuin aina aiemminkin. Lapsenpyöreys oli kadonnut naamasta ja yksi tatuointi oli ilmaantunut käsivarteen, mutta muuten se oli sama ihminen kuin aina ennenkin. Nyt voin jo myöntää, olin silloin joskus 13-vuotiaana ihastunut tähän kyseiseen jamppaan ja hän tiesi sen. Juteltiin siinä diskonjytkeessä ja hän totesi että " sä tykkäsit minusta silloin joskus. En kyllä ymmärrä että miksi."

 Se oli heittona aika arvaamaton ja yllättävä, ja sai minut vain nauramaan hermostuneesti. Joo, niinhän minä olin. Rupesin sitten siinä illan mittaan miettimään, miksi? Keksin, ettei hän kiusannut minua kuin kaikki muut. Hän oli myös hauska ja ystävällinen ja semmoinen ihme vetkula, rento ja itsevarma. Ja tottakai mukavannäköinen.

Eikä hän ollut muuttunut mihinkään. Älkää käsittäkö väärin, olen parisuhteessa ja onnellisessa sellaisessa, enkä vaihtaisi rakastani kehenkään toiseen. Ajatuksia herättävän pohdinnan tuloksena oli epävarmuus.

Muutummeko me kasvaessamme niin paljon kuin sanotaan? Hän ei ollut ainakaan muuttunut. Olenko minäkin oikeasti vielä se lihava lapsi joka seitsemän vuotta sitten antoi vaaleanpunaisen säiliöterottimen tuolle pikkumiehelle synttärilahjaksi ujostellen ja voitonriemuisena siitä, että olin löytänyt sellaisen mitä hän ihan vitsillä oli minulta pyytänyt. Olenko minä oikeasti kasvanut, päässyt edes hieman eroon kiusatun leimasta joka tuntuu aina vieläkin siintävän otsassani. Olenko minä eri näköinen? Tunnistavatko ihmiset minut vuosien takaa, vai olenko edes jäänyt mieliin?

Ajatuksia herättävä mietiskelyaihe ei ole vieläkään jättänyt rauhaa, vaan vielä välillä yhytän itseni ajattelemasta asiaa. Hassua ja toisaalta pelottavaa kuinka joku asia voi takertua ajatuksiin noin...

Mitä te ajattelette tällaisista asioista? Oletteko törmänneet vanhoihin tuttuihin ja kohdanneet jotain vastaavaa?

2 kommenttia:

  1. Mulla on yksi tuttu jonka kanssa oltiin koko ala-aste samalla luokalla. Kyseinen tyttö oli silloin jo vähän outo, lintsasi ja muuta. Mutta nyt... ööm.. kuuden(?) vuoden jälkeen on vaikea uskoa että se tyttö jolla oli nelosluokan luokkakuvassa krepattu oranssi tukka, ujo katse ja koko vihreät vaatteet, onkin se tyttö joka huitelee kaupungilla pitkät hiustenpidennykset liehuen, napa vilkkuen vanhempien miesten kainalossa samalla kailottaen kännykkäänsä kuinka "vittu sitä ja vittu tätä".. enää naama on sama :P

    itselle kaikki kyllä tulee aina huutelemaan kuinka erillainen mä oon nyt "kuin joskus silloin" :D ja pidän siis muutosta hyvänä omassa tapauksessani :)

    p.s. ei musta laura oo koskaan tuntunu et sä oisit kiusattu, oon aina pitäny sua itsevarmana ja lahjakkaana ihmisenä :3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännä kuinka jotkut muuttuvat (tai itseään muuttavat) noin paljon. :O

      Ja kiitos, se on mukava kuulla. Enää ei kiusata, vaan se aika on ollut peruskoulun ja lukion alun - ja luojan kiitos sain sen loppumaan. Itsevarmuus voi olla myös peitteenä sille kaikelle, sillä toisaalta kiusatun status saa häpeän tunteita aikaan.

      Poista

Kerro toiveet, kommentit, risut, ruusut, tänne vaan!