Minä valitsen sinut!

Nappasin haasteen Kotikolmio-blogista, vaikutti kivalta :D

 Tarkoituksena on siis vastata kysymyksiin ja jakaa haaste eteenpäin viidelle blogille, jolla on alle 200 lukijaa.


Tässäpä tulee:

1. Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin?

Unta

Ruokaa

Mukavat vaatteet (en osaa olla epämukavissa rytkyissä)

Tekemistä (oli se sitten siivoamista tai lötköilyä ja tvn katselua)

kylmää vettä! Kuluu jokapäivä monta pullollista, paras janojuoma!

2. Viisi kirjaa, joita suosittelet muille?

Ömhöm... Harry Potter-sarja, ihan vaan koska kasvoin sen parissa ja It's real to Us <3

Diana Gabaldon - Sarja. Uusin tuttavuuteni, joka on koukuttanut minut täysin!

Patrick Süskind - Parfyymi

Charlaine Harris - Sookie Stackhouse - sarja. Ihan MIELETÖN kirjasarja, ainakin englanniksi luettuna!

Steven Tyler - Maailmojen välissä - rock'n'Roll muistelmat. Mahtava kuvaus ihmismielen erikoisuudesta, menestyksestä ja elämästä.

3. Viisi materialistista joululahjatoivetta?

AAARG vaikea kysymys, kun olen tässä jo kaikenlaista hankkinut... öö,
Tallentava Digiboksi
Playstation 4
Kynsilakkoja!
Rahaa
Koiranpentu. Sellainen corgi jolla ei ole häntää ja ylilyhyet jalat, Pembroke.

4. Viisi paikkaa, joissa haluaisit käydä?

YYESEI eli USA eli Ameriikanmaa.
Thaimaa pitäis käydä kokeilemassa
Marokko olisi jännä
Jaappania eli Yapan eli Nipponinmaahan
Yksisarvislandia. No eikun Potterlandia :D Tylypahkaan kiitos!

5. Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat sinua?

Jännittäjä
empaattinen
auttavainen
lötkeä
periksiantamaton

6. Viisi elämänohjetta, jotka haluaisit jakaa toisille.

Rakasta itseästi niin rakastat muita
Ole rehellinen, koska valheesta jää kuitenkin ennenpitkää kiinni
Ota elämästä kaikki irti, saat kokea sen vain kerran
Älä jätä tekemättä mitään, sillä jälkeenpäin kaduttaa
Ota mallia koirista.

Ja sit tämä pitäisi jakaa viidelle bloggaajalle. Olkoot he siis 5 ensimmäistä jotka tämän lukevat :D

Kukallisen kinkkurullan avautuminen

Nyt on ihan pakko kirjoittaa. Istun tässä hikisenä ja kukallisena kinkkurullana sohvalla ja suoraan sanottuna (nyt lapset silmät kiinni) minua vituttaa Tulin juuri lenkiltä. Olen tässä kesällä, kuten jotkut lukijat ovat EHKÄ huomanneet teksteistäni, yrittänyt saada itseäni kuntoon ja laihduttua/kiinteytyä. Tuolla ulkona ähistessäni vastaani tuli ennätyksellinen määrä juoksijoita. Itse en lue itseäni juoksijaksi koska en jaksa/pysty vielä koko noin 4 kilometrin lenkkiä juosta putkeen, vaan juoksen noin puolet lenkistä pätkissä.

Mikäkö sitten vituttaa? Joka IKINEN, varsinkin naispuolinen juoksija joka tuli vastaan katsoi minua niin pitkään, arvioiden ja halveksien. Kyllä, TIEDÄN että olen paksu. TIEDÄN ettei menoni ole kovinkaan kaunista, vaan lähinnä epileptisen villisian käyntiä muistuttavaa sätkimistä ja ähkimistä. TIEDÄN ettei minulla ole "juoksuvaatteita". TIEDÄN että hyllyn ja yllätys yllätys, _Hikoilen_ juostessani.

Mutta miksi, MIKSI siitä on kerrottava minulle arvostelevilla katseilla, hymähtelyillä ja näyttävillä ohituksilla. Olen pahimmillani nähnyt ja kuullut vastaantulevan säihkysäärien arvioivan minua toisilleen ääneen. Joka ikinen näistä arvostelevista juoksijoista on niitä juoksutrikoissa eteenpäin kirmaavia tikkujalkoja ja naisellisia lihaskimppuja, joilla on käsivarressa älypuhelimet ja naamassa meikit eikä edes hikeä näy.

Luulevatko sellaiset ihmiset oikeasti että me paksut, huonokuntoiset ja hyllyvät ihmiset lähdemme mielellämme lenkille? Että se ei olisi nöyryyttävää sätkiä menemään tuolla ihmisten ilmoilla hikisenä ja henkihieverissä? Jokainen on vastuussa itsestään ja siitä millaiseen kuntoon on itsensä päästänyt. Itse olen aina ollut liian paksu ja huonokuntoinen, lapsesta asti. No Pain, No Gain jotkut sanovat. Olkoot sitten niin, mutta helpompi on tässä tilanteessa laittaa lisää kuin ottaa pois. Jos joku haluaa kasvattaa lihasta luurankonsa ympärille, niin paiskaa naamaansa jotain kallista proteiini-kissanruokaa ja lähtee treenaamaan. Mutta jos pitää olla nälässä ja lähteä juoksemaan, kantaen samalla kaikkea sitä ylimääräistä läskiä, niin ei se ole helppoa! Yölläkö meidän läskien pitäisi juosta, vielä pimeässä ettei rakkaiden trikoohousukanssasisariemme tarvitse kärsiä tekstiiliurheilukierroksellaan vastaantulevista hyllyvistä kinkkuvuorista?

Kun menneisyys kävelee yöllä vastaan

Törmäsin tässä iltajuoksuilla (lue baarireissuilla, ja ei, en käy usein enkä ota paljoa) vanhaan luokkakaveriin, jota on oikeastaan nähnyt viimeksi seiskaluokalla. Nopean laskutoimituksen jälkeen siis sanoisin että siitä on sen seitsemän vuotta.
Eipä siinä mitään, Mies oli "vähän" kasvanut pituutta, entisen kainalokeppimitan tilalla olikin jo ihan salskeanpituinen puikelo, tosin samanlainen irvileuka kuin aina aiemminkin. Lapsenpyöreys oli kadonnut naamasta ja yksi tatuointi oli ilmaantunut käsivarteen, mutta muuten se oli sama ihminen kuin aina ennenkin. Nyt voin jo myöntää, olin silloin joskus 13-vuotiaana ihastunut tähän kyseiseen jamppaan ja hän tiesi sen. Juteltiin siinä diskonjytkeessä ja hän totesi että " sä tykkäsit minusta silloin joskus. En kyllä ymmärrä että miksi."

 Se oli heittona aika arvaamaton ja yllättävä, ja sai minut vain nauramaan hermostuneesti. Joo, niinhän minä olin. Rupesin sitten siinä illan mittaan miettimään, miksi? Keksin, ettei hän kiusannut minua kuin kaikki muut. Hän oli myös hauska ja ystävällinen ja semmoinen ihme vetkula, rento ja itsevarma. Ja tottakai mukavannäköinen.

Eikä hän ollut muuttunut mihinkään. Älkää käsittäkö väärin, olen parisuhteessa ja onnellisessa sellaisessa, enkä vaihtaisi rakastani kehenkään toiseen. Ajatuksia herättävän pohdinnan tuloksena oli epävarmuus.

Muutummeko me kasvaessamme niin paljon kuin sanotaan? Hän ei ollut ainakaan muuttunut. Olenko minäkin oikeasti vielä se lihava lapsi joka seitsemän vuotta sitten antoi vaaleanpunaisen säiliöterottimen tuolle pikkumiehelle synttärilahjaksi ujostellen ja voitonriemuisena siitä, että olin löytänyt sellaisen mitä hän ihan vitsillä oli minulta pyytänyt. Olenko minä oikeasti kasvanut, päässyt edes hieman eroon kiusatun leimasta joka tuntuu aina vieläkin siintävän otsassani. Olenko minä eri näköinen? Tunnistavatko ihmiset minut vuosien takaa, vai olenko edes jäänyt mieliin?

Ajatuksia herättävä mietiskelyaihe ei ole vieläkään jättänyt rauhaa, vaan vielä välillä yhytän itseni ajattelemasta asiaa. Hassua ja toisaalta pelottavaa kuinka joku asia voi takertua ajatuksiin noin...

Mitä te ajattelette tällaisista asioista? Oletteko törmänneet vanhoihin tuttuihin ja kohdanneet jotain vastaavaa?

On pillihousuni haaroista ratkenneet

Tässä pohdiskellessani elämän syntyjä syviä (niin varmaan, enpäs oikeasti vaan jotain ihan höpönlöpöä vain :D) rupesin pohtimaan, mikä saa ihmiset niin vimmaisesti tavoittelemaan jotain, että he joko sinkoutuvat tähtiin asian onnistuessa tai kaatuvat kipeästi ja joskus loukkaavat itsensä peruuttamattomasti? Olipas runollista. Kysehän tässä pohdiskelussa on siis tällä kertaa laihduttamisessa.

Itselläni kesän alkupuoliskolla alkanut hoikistumis/kunnon parantumis/normaalipainoistumisprojekti, joka nyt ei oikein meinaa ottaa tulta alleen (lue, paino ei putoa ja tuntuu ettei tuloksia näy) innoitti mietiskelemään tätä. Tottakai se olisi kiva laihtua nopeasti, mutta olen niiiiin usein lukenut anoreksiaan sairastuneista painonpudottajista etten uskalla tehdä mitään "överiä". Tiedän rakastavani ruokaa ihan liikaa että pääsisin sellaiseen tilaan, tai siis pikemminkin joutuisin, mutta jotenkin myös tämä hidas painonpudotus ja hillitty liikunta kiristää hermoja. Okei, jotain on tapahtunut mutta vauhti olisi etanallekin hidasta.

Toisaalta, mikä saa meidät haluamaan muuttaa itseämme? Itse tunnen oloni epämukavaksi omissa nahoissani enkä osaa olla luonnollisesti omassa kropassani, joten jotain on siis tehtävä. Tottakai on kyse myös ulkonäöllisistä asioista, haluan olla kiinteämpi ja hoikempikin, jotta näyttäisin kivemmalta, vaikka se oma kulta onkin jo löytynyt joten ulkonäköä ei tarvitse siipan metsästämiseen käyttää. Yksi ikävimmistä ja inhottavimmista jutuista tämän kokoisena olemisessa on vaatteiden hajoaminen. Siis yksinkertaisesti joustavaa kangasta olevat housut (strechfarkut) kuluvat reisien sisäpuolelta hiuki ja ratkeavat koska jalkani hankaavat kävellessä vastakkain. Vähän kyllä nolottaa kun housut rätsähtävät rikki ja taas pitää kävellä housukauppaan. Älkää ymmärtäkö väärin, kyllä minä useamman kuukauden kävelen samoilla housuilla, mutta perkele kun pehmeä kangas kuluu nopeammin.

Urheilun lisäämisen myötä olen huomannut, kuinka alkukankeuden jälkeen asiat alkavat sujua jo hieman paremmin. En vieläkään pysty hölkkäämään kilometriä putkeen, mutta entisen 50 metrin pyrähdyksen sijasta pystyn hölkätä nätillä tahdilla jo 200 metriä ilman kuolemaa. Lenkkiaikani noin 4 kilometrin lenkillä on vähentynyt kymmenellä minuutilla, joten nopeutta on tullut lisää. Itse en huomaisi sitä niinkään, mutta uskollinen sports tracker jaksaa raksuttaa taskussani ja Jaakko, maailman ihanin poikaystävä jaksaa tsempata ja yleensä lähtee lenkeillekin mukaan.


Nyt pelottaa se, miten naisen käy kun muutto kauas pohjoiseen tulee vastaan. Laiskottaako ja läskitääkö vai pääsisinkö pienempiin mittoihin?

Olen jopa miettinyt tämänkaltaisen blogin aloittamista. Ensin se olisi varmasti vain itselleni, mutta projektin edistyessä varmaankin julkaisisin sen. Mitä mieltä te olette?

Wasting lifestylen syndet :D

UUUH Yksi lemppariblogeistani, Wasting lifestyle täyttää jo vuoden! Onnea onnea onnea! Synttäriarvontaan voipi osallistua TÄÄLLÄ.